Haavemaailma romahti

 Tältä näytti kotitalon ikkunasta jo ennen sotia.

Tein elämäni ensimmäisen ja ehkä viimeisen Karjalan-reissun vuonna 1990. Lähdin matkaan edesmenneen isäni Taunon aloitteesta, hän jopa maksoi matkan. Isäni itse ei kyennyt tekemään pitkiä matkoja selkävaivansa takia.
Isä kehotti ottamaan videokameran mukaan, jotta hänkin näkee, millaisilta kotipaikat Kaukolan Järvenpään kylässä näyttävät.
Matkaan lähti isän veljen Ilmarin puoliso Lempi ja tytär Helvi. Hekin ensikertalaisia.
Viipurin kautta mentiin. Käkisalmella yövyttiin perhemajoituksessa. Meitä sijoittui pari henkeä käkisalmelaiseen kerrostaloon venäjää puhuvan pariskunnan asuntoon. Rouva osasi suomea hiukan.
Emäntä otti heti kättelyssä puheeksi sen, että hänet pitäisi kutsua Suomeen käymään. Ymmärsin. ettei neuvostoliitttolaisilla tuohon aikaan ollut muuta mahdollisuutta Suomen-visiitteihin. Rouva oli käynyt Suomessa muutaman kerran ja kaipasi maahamme kovasti.
Sitten koitti se odotettu hetki. Illan tullen takseja tai paremminkin käkisalmelaisia Ladoja oli iso joukko odottamassa määrätyssä paikassa. Kaikki oli hyvin salamyhkäistä. Tiedossa oli, että miliisi pitää ratsioita teiden varsilla. Varasimme muutaman ylimääräisen setelin, joiden arvelimme riittävän lahjuksiksi milisiipartioille. Tuohon aikaan nämä reissut eivät olleet lainkaan sallittuja..
Taksikuskille lykkäsimme sata markkaa rahaa kukin. Yhteisumma taisi olla normaalineuvostolittolaisen puolen vuoden palkka.

Mukana olivat Lempi, Helvi ja minä. Lempi selitti etupenkillä, missä mennään. Hän muisti tienhaarat ja maisemat Käkisalmelta Kaukolan Järvenpään kylään asti äärimäisen hyvin. Minä videokuvasin, mikä hiukan helpotti jännitystä. Kuumassa yössä hiki virtasi.

Sitten Lempi näytti tienhaaran. Tuosta mennään kotipaikkaan. Ladalla emme päässeet perille, ja kuski jäi odottamaan.
Kuljimme kapeaa tietä. Lempi muisti peltoaukeita ja jopa isoja kiviä, oikealla tiellä oltiin. Minä kuvasin.

Täällä käki kukkui. Itketti.

Sitten löytyi se oikea paikka, isäni ja Ilmarin ja muiden sisarusten kotitalon tontti. Se oli pelkkää heinää ja puskaa, taloja ei näkynyt missään. Pitkän etsimisen jälkeen Lempi oli varma, että yksi sammaloitunut kivi oli navetan tai kotitalon kivijalka. Välillä hän putosi syvään valtaojaan, mutta kömpi ylös ja totesi, ettei tällaista ainakaan ennen sotia ollut.
Kotitontilta avautuva peltomaisena oli Lempin mukaan jokseenkin samanlainen kuin 1930-luvulla. Näkymä täsmäsi omastakin mielestäni siihen mielikuvaan, jonka olin saanut isäni jutuista.
Palailimme takaisin. Hiostavan kuumassa yössä Lempi käski yhtäkkiä pysähtyä.
Käki kukkui lähellä, pitkään ja kuuluvasti. Suoraan sanoen silloin pääsi itku.

Aamuyöllä palailimme kotiin. Emäntämme oli hereillä ja tarjosi shampanjaa kämppäkaverille ja minulle. Iso pullo juotiin kokonaan. Emäntä selvitti sitä Suomeen kutsumista, mutta muutoin oli hauskaa.
Pää kipunoi seuraavan aamuna, mutta keskipäivän jälkeen lähdimme uudelle reissulle. Päätimme katsastaa oikein kunnolla Järvenpään ja Kaukolan ja hiukan Räisälääkin.

Sillä reissulla oma karjalainen haavemaailmani romahti. Pelkkää puskaa, rytöä ja hävitystä. Köyhyys näkyi joka paikassa.
Kuulemma kylvöt olivat jääneet tekemättä ja perunat istuttamatta, kun paikallisen kolhoosin tai sovhoosin työnjohtaja oli ruvennut keväällä juomaan ahkerasti vodkaa.
Karjalan haavemaailmani oli rakentanut isäni tarinoista, runoista ja kronikoista. Faktat perustuivat tietoihin ennen sota-aikaa. Nyt mikään ei täsmännyt, ja pettymys oli valtava.
Loppureissusta jäi parhaiten mieleen ensimmäinen Suomen puolella nähty huoltoasema. Se vaikutti palatsilta.
Reissun jälkeen piti mennä lääkäriin. Isot neuvostoliittolaiset hyttyset paisuttivat pistoillaan käsivarteni tuplasti normaalin kokoiseksi.
 

Tapio Pessi

Takaisin etusivulle